maanantai 21. huhtikuuta 2014

Ensihoitoa itsensä vahingoittamisen merkeissä

Itsemurhalla uhkailuhan pitäisi aina ottaa vakavasti. Nykyään kuitenkin tuntuu, että se on yksi keino koettaa saada omia vaatimuksiaan läpi. Hyvin usein näihin sitten liittyy alkoholin käyttö. Varsinkin siihen soitto hetkeen sinne hätäkeskukseen ja ensihoidon kohtaamiseen.  Ikävä se on vain todeta, että näihin lisääntyneisiin tapauksiin alkaa suhtautumaan hieman kyynisesti. En tietenkään vähättele kenenkään hädän tarvetta, mutta kun saman potilaan luona käy vuoro toisensa perään. Kummasti se oma asenne siinä turtuu. Nykyisen ensihoito käsityksen mukaan olen ymmärtänyt, että me olemme niitä akuutti vaiheen hoitajia. Joiden tehtävänä on hoitaa akuuttiin hätään joutunutta potilasta. En tiedä mistä se johtuu, mutta tänä päivänä erilaiset sosiaaliset ongelmat ja muut ongelmat nostavat päätään. Uskaltaisin väittää, että kohtaan varsinaista hätätila potilasta huomattavasti harvemmin kuin urani alkutaipaleella.

Ihmisen käyttäytyminen on kummaa. Kun menee huonosti, niin ongelmat tuntuvat kasaantuvan yhä enemmän. Sitten näihin haetaan apua niinkin huonolla tavalla kuin itsensä satuttamisella tai sen uhkaamisella. Itselläni on tietysti hankala käsittää sitä, että ajatellaan vain itseä. Unohdetaan muut ja kuitenkin yritetään ongelmat vierittää joidenkin toisten hoidettavaksi. Tietysti apua pitäisi saada, mutta onko se akuuttihoidon annettavissa. Voimavarat ihmisellä ovat rajalliset ja tällöin se apu koetetaan saada sieltä mistä sen helpoiten tavoittaa eli meidän kauttamme. Eikä se tietysti väärinkään ole.


Palaan kuitenkin vielä siihen, kun kohtaamme saman potilaan yhä uudestaan ja uudestaan. Vaikka potilas on saanut apua niin sosiaalitoimen puolelta kuin terveydenhuolto puolelta. Silti kohtaamme yhä uudestaan. Pitäisikö joskus kuitenkin  tarttua itseämme niskasta kiinni…

Hieman raskas aihe ymmärretään kyllä, mutta silti arkipäivää...