Itsemurhalla uhkailuhan pitäisi aina ottaa vakavasti.
Nykyään kuitenkin tuntuu, että se on yksi keino koettaa saada omia
vaatimuksiaan läpi. Hyvin usein näihin sitten liittyy alkoholin käyttö.
Varsinkin siihen soitto hetkeen sinne hätäkeskukseen ja ensihoidon
kohtaamiseen. Ikävä se on vain todeta,
että näihin lisääntyneisiin tapauksiin alkaa suhtautumaan hieman kyynisesti. En
tietenkään vähättele kenenkään hädän tarvetta, mutta kun saman potilaan luona
käy vuoro toisensa perään. Kummasti se oma asenne siinä turtuu. Nykyisen
ensihoito käsityksen mukaan olen ymmärtänyt, että me olemme niitä akuutti
vaiheen hoitajia. Joiden tehtävänä on hoitaa akuuttiin hätään joutunutta
potilasta. En tiedä mistä se johtuu, mutta tänä päivänä erilaiset sosiaaliset
ongelmat ja muut ongelmat nostavat päätään. Uskaltaisin väittää, että kohtaan
varsinaista hätätila potilasta huomattavasti harvemmin kuin urani
alkutaipaleella.
Ihmisen käyttäytyminen on kummaa. Kun menee huonosti, niin
ongelmat tuntuvat kasaantuvan yhä enemmän. Sitten näihin haetaan apua niinkin
huonolla tavalla kuin itsensä satuttamisella tai sen uhkaamisella. Itselläni on
tietysti hankala käsittää sitä, että ajatellaan vain itseä. Unohdetaan muut ja
kuitenkin yritetään ongelmat vierittää joidenkin toisten hoidettavaksi.
Tietysti apua pitäisi saada, mutta onko se akuuttihoidon annettavissa.
Voimavarat ihmisellä ovat rajalliset ja tällöin se apu koetetaan saada sieltä
mistä sen helpoiten tavoittaa eli meidän kauttamme. Eikä se tietysti väärinkään
ole.
Palaan kuitenkin vielä siihen, kun kohtaamme saman potilaan
yhä uudestaan ja uudestaan. Vaikka potilas on saanut apua niin sosiaalitoimen
puolelta kuin terveydenhuolto puolelta. Silti kohtaamme yhä uudestaan.
Pitäisikö joskus kuitenkin tarttua
itseämme niskasta kiinni…
Hieman raskas aihe ymmärretään kyllä, mutta silti arkipäivää...
